Beautiful Disaster -superpostaus

Muau! 

Tein tänään jotain aivan ylitsepääsemättömän radikaalia, ja jätin muokkauksen ja tanssin väliin. En tiedä miksi, en tiedä oliko se hyvä vai huono, mutta näin pääsi tapahtumaan.

Eräs rakkaimmista ystävistäni suositteli lukemaan uusimman Cosmopolitanin erittäin tarkoin, sillä siinä oli juttua liikunta-addiktiosta. Niinpä luin sen.

Okei, myönnetään, myönnetään: näin siinä itseni selkeästi.

Mietinpä sitten taas, että onko aivan normaalia kävellä 18 km, jotta pääsisi jumpalle ja ahdistua viikon lomailusta ILMAN liikuntaa. Who knows. 

Tänäänkin olin aikeissa lainata Sara-Marialta bussikorttia, sillä oma kukkaroni täyttyy vasta huomenna (FINALLY!). Peruin kuitenkin jutun, sillä minulla on jälleen kerran paljon mietittävää.

No, jos pistetään kissa pöydälle ja ollaan ihan rehellisiä, myönnän, ettei suhteeni ruokaan ole (lähes?) koskaan ollut tasapainossa. Harva sitä on kuitenkaan huomannut, ei edes perheenjäseneni.

Believe or not, That's me. Tiia, 16-vuotiaana. Vaikea uskoa vai?

Kyllä, nuorempana olin pyöreämpi. Lihava, kamala läski - en todellakaan, vaikka niin moni väitti. Hieman ylipainoa ja lapsenpyöreyttä. Maailmanloppu? Ei. Mutta riittävä syy kiusaamiseen? Ilmeisesti.

Lukion alkaessa oli tapahtunut n. 10 kilon laihtuminen, ja muutos oli dramaattinen. Hoikistuminen ei ollut tahallista, vaan olin tehnyt elämäntapamuutoksia: lopettanut punaisen lihan syömisen ja alkanut liikkua.

Muistan vieläkin äitini ilmeen, kun ilmoitin kesällä 2007 että "moikka, meen lenkille".
Tuon kesän jälkeen jokin muuttui: tykkäsin koululiikunnasta ja sain kuntotestissä toiseksi parhaan tuloksen kuntotestin sukkulajuoksussa. 

Ehkä eniten elämäntapojani on muuttanut yksin eläminen. Enää ei vaan menty jääkaapille ja lämmitetty lihapiirakoita, tai odotettu pöydän ääressä äidin valmistamaa hunajakanaa. Sen sijaan aukesi todellinen valintojen maailma. Sittemmin ensimmäisen muodonmuutoksen jälkeen paino toki heitteli suunnasta toiseen, ja vielä tampereelle muuttaessani raahasin mukanani kurvikkaat muotoni. Olin kuitenkin terve ja normaali nuori nainen.

 Satuinpa olemaan vielä kunnon bilehile!
Johan on kurrrrrrveja! 

Miksi sitten paasaan tästä? No, enimmäkseen vain huvikseen. Haluan kertoa itsestäni ja hieman historiastani ja kokemuksistani. 

En ole ikinä ollut anorektinen, luojan kiitos, mutta hyvin kriittinen itseni ja vartaloni suhteen. Tampereelle muutettuani jäi liikunnanharrastaminen hyvin vähäiseksi, kun tein paljon töitä ja samalla opiskelin lukiossa. Tämä kalvasi sisintäni, ja onnekseni löysin tieni Fressille, jota ilman en enää voisi kuvitella eläväni. 

Jossain vaiheessa, salakavalasti... Obsession with healthy eating. Fitness oli uusin intohimoni ja kiinteytyminen tavoitteena. Enkä tiedä, onko entiseen enää paluuta. 
Edes burn-outiin johtanut raaka työnteko ei poistanut salilla käyntiä rutiineistani. Eikä se oikeastaan ollut paha, tarvitsin sentään JOTAIN omaa aikaa, vaikka uupumus alkoi olla jo käsillä.
Sittemmin aloin taas muuttaa ruokavaliotani: karsin pois sitä sun tätä turhaa, huonoja hiilihydraatteja, sokereita, rasvaa... Koska "En TARVITSE niitä!" 
Osittain totta, toisaalta pelkkää kuraa. 
Olenko sitten anorektisen laiha ja valmis letkuihin? NO EN, c'mon! 
Syön ihan tarpeeksi (mielestäni), mutta hyyyyvin tarkasti ja lisäksi ehkä hiiiieman keinotekoisia valmisteita: lisäravinteita, heraproteiinia, ravinnepatukoita, laadukkaita kuitumuroja, kaupan parasta leipää, kevyitä pirtelöitä...
Kuulen silloin tällöin Sara-Marian sanat päässäni "Tiia hei, missä se RUOKA on?" 
Ja pääni lyö tyhjää. Mitä, miten niin? Tässähän se! 
Tähän väliin huomautan että EI, MINÄ EN LAIHDUTA!!! Syön vain.... hyvin, hyvin... tarkasti? 
Sinänsähän siinä ei ole mitään pahaa, eihän?
Huolestumisen aiheuttaa lähinnä se, kun äitillä tai kavereilla tai ulkona syödessä syönkin jotain normaalista ruokavaliostani poikkeavaa, kuten taannoin tapahtui: kaisalla vaahtokarkkeja, iskän kanssa burgersalaattia, äitin laittamaa kauraleipää ja lasi viiniä. 
Seuraus: kehoni ei kestänytkään, ja tulin kipeäksi. Laatta lensi. 
Puhumattakaan kummallisesta ahdistuksesta, joka poikkeuksen tekeminen rutiineista heräsi (tästä kerroinkin jo silloin..).
Ja entäs levottomuuden ja syyllisyyden tunne, jos en liiku tarpeeksi? 

Yep, that's me

Häiritsee myös se, miten jopa isäni (joka ei ole koskaan maininnutkaan asiasta), huomauttaa laihtumisestani ja liikuntamäärästäni. Tai se, kun äiti käskee salaaman sen seikan, että mahdun 12-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin. 
Vaikeinta onkin olla nuoremmille sukulaistytöille (ja niitä riittää) esikuvana. En haluaisi olla. Älkää tulko perässäni. Pliis.
Kaikki vaatteeni ovat isoja... Olen huomannut taas itsessäni paljon hämmentäviä muutoksia. Olen toki hoikempi, kiinteämpi -jopa lihaksikkaampi! 
Kovan työn tulos, ja olen joutunut myös sijoittamaan siihen rahaa.
Minulla on aina ollut pyöreät kasvot, muttei enää?
Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan.

 En halua joutua tuomituksi tai leimatuksi vain, koska jaan tämän blogiini. Mutta tämä on minulle itselleni tärkeää ajatella ja kehitellä asiaa... Jos ymmärrätte. Ja tiedän monilla ystävilläni olevan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia. Tämä on vaikea aihe.

Minulla ei ole hätää, mutta myönnän olevani itselleni liian ankara. Mutta en tiedä mitä muuttaa, kun en halua/osaa muuttaa... Tärkeintä on se, että pystyn edes joskus nauttimaan ystävän kanssa päivällisen Panchossa ja leffaherkuista siskoni kanssa.  Ruokaa ei AINA pitäisi tutkituttaa suurennuslasin alla.

Koska hei - En tule koskaan olemaan 20-vuotias toista kertaa... Paras nauttia itsestään ja ulkonäöstään ja elää nyt eikä eläkkeellä?

kiitos niille, jotka jaksoivat lukea...


xoxo, Thhia