restless and relentless

Tänään lähtiessäni juna-asemalta kävelemään suorastaan pursusin elämää, ajatukset vilisivät... Päätin bussin sijaan kulkea omin jaloin pääkirjastolle ja viettää laatuaikaa siellä, sillä vähäiset yöunet ja yleinen laiskuus siirsivät kuntosalin huomiselle. Sääkin oli aivan ihanan syksyinen!
Tuntui kuin aivan ensimmäistä kertaa olisin herännyt ja sisäistänyt sen, miten paljon rakastankaan kotikaupunkiani Tamperetta. Olen kyllä useasti, jopa satoja kertoja, ajatellut asiaa, mutten koskaan sisäistänyt. Täynnä perjantai-iltapäivän vilskettä kuhiseva hämeenkatu nosti hymyn huulilleni ja toivoin, että omistaisin videokameran. Olisi niin siistiä tehdä videokooste musiikin kera tästä kaupungista.
Tajusin, etten halua muuttaa täältä. Ainakaan ennen kuin tiedän, mitä ja missä minun täytyy opiskella. Tajusin myös, miten paljon olen hukannut aikaa antamalla Lahden roikkua vielä minussa, vaikka täällä on ollut niin paljon uutta ja hyvää, jännittävää, seikkailuja vielä kokematta. Ehkä koskaan ei ole myöhäistä?

Sitten se kuitenkin iski. Taas SE tunne. Tiedättekö sen tunteen, jolloin tekisi mieli juosta pellolla paperipussi päässä ja huutaa? Sen tunteen, kun voisi ostaa samantien värinpoiston hiuksiin ja värjätä ne turkoosiksi? Se levottomuus, kyllästyminen, jopa ärsyyntyminen. Kun olen yrittänyt kuvailla tätä tunnetta ihmisille, on käynyt ilmi, ettei se tunne johdu siitä, että jokin olisi sillä hetkellä oikeasti huonosti. Välttämättä ei edes ole tylsää tai huvita tehdä mitään. Levottomuus herää siitä "kaikki mulle tässä ja heti"-tunteesta ja halusta.
Mitä jos en koskaan pääsekään asumaan New Yorkiin?
Jos en saakaan supermahtavaa työpaikkaa?
Enkai jumahda tähän?
Ehken koskaan uikaan delfiinien kanssa tai hoida eläimiä (lol)?
Typeriltä kuulostavia ajatuksia... Miksi mikään ei olisi mahdollista? Kyse ei ole laiskuudesta, ehkä enemmänkin uskon puutteesta itseäni kohtaan. Ja ennen kaikkea siitä faktasta, miten paljon työtä vaatii, siis ihan oikeasti VAATII, jotta kaikki tämä tapahtuisi. Eikä siinäkään mitään, mutta kun ne eivät toteudu vielä hyvään aikaan. Ei, ennenkuin olen opiskellut, säästänyt rahaa, kasvanut henkisesti ihmisenä, oppinut luottamaan itseeni eikä todellakaan ennenkuin olen varma asioista, joita lähden etsimään elämääni.
Hetkellinen, puhdas turhautuminen herättää SEN tunteen.

Kirjastossa hengailu on terapeuttista. Minulla on tapana kiertää lähes jokainen osasto sen jälkeen, kun olen hamstrannut romaaneja: Kira Poutasta, Cathy Kellyä... Elämänkertaosastolta ei napannut mikään. Vaelsin ties kuinka kauan psykiatri-, ja mielenterveysosastolla. Kauhukseni huomasin tuijottavani dieetti- ja terveyselämäntapakirjoja: "Zonedieetti", "sairaaladieetti", "Hyvästi läskeille".
"Ou mai gaad, mitä mä täällä teeeen?" ajattelin paniikissa ja nappasin yhden kirjan viereisestä hyllystä ja luikin karkuun.
Kotona purkaessani kauppakassia ja laukkuani otin kirjan käteeni ja repesin nauramaan.
"Onnellinen sellaisena kuin olet" lukee kirjan kannessa.