Kelasin tänä aamuna elämääni 2 kuukautta taaksepäin. Olin silloin tullut siihen pisteeseen, jolloin oikeasti oli PAKKO pysähtyä ja taistella tieni läpi osastolle lepäämään. Se oli aikaa, jolloin kaikki läheiset (ja jopa ei-niin-läheiset) olivat huolissaan minusta ja terveydestäni. Olin hajonnut. Kyseenalaistin kaiken, en nähnyt missään mitään järkeä tai merkitystä... En halunnut kuolla, mutten halunnut olla missään.
Siksi Pitkäniemi.
Nyt kun mietin neljää päivääni, jotka koin tuolloin, minä tosiaan olin "lataustilassa". Silloiset hetket tuntuvat hämärältä sumulta. Saatoin tuijottaa 15 minuuttia peilikuvaani suihkutiloissa pää tyhjänä. En ollut oma itseni, ehkä enemmänkin feenix-lintu, joka odottaa nousuaan tuhkasta. Tuhkasta, joka oli syntynyt suurtulipalosta, joka oli polttanut jopa 5 vuoden patoumat maan tasalle. Ehkä siitä oli helppo nousta, ehkä ei. En _tiedä_ olenko noussut, mutta ainakin tuntuu siltä. Pikkuhiljaa?
En toivo kellekään samaa, mutta olen kiitollinen kokemuksestani. Se herätti. Samoin sen jälkeiset kokemukset; jolloin palasin kotiin, olen puhunut, ottanut aikaa itselleni. Jopa ikävät, sydäntäsärkevät tapahtumat, kuten Mikon kuolema (</3) ovat koskettaneet ja herättänyt minua maatajärisyttävällä ja oikeastaan hyvällä tavalla.
En tule ikinä unohtamaan ihmisiä, jotka tapasin. Tunnen vihaa ja turhautumista edelleen hoitajien sanoista "Et kuulu sinne, se ei ole sopiva paikka blahblahblah". Miten niin ei?
Ensin minua pelotti, mutta tunsin paikan turvallisuuden ja siellä olevien ihmisten myötäelämisen ja lämmön. Ehken nyt sentään saanut elinikäisiä ystäviä, mutten unohda. Paikka oli täynnä eri ikäisiä, erinäköisiä, erilaisissa tilanteissa olevia yksilöitä. Meitä kaikkia kuitenkin yhdisti SE jokin.
Vaikka osastolla oleminen on ankeaa, c'mon ei se mikään huvipuisto ole, voi siellä kokea paljon hyvää: yhteiset kahvihetket, jaettu hiuslakkapullo, pihalla nautitut keskustelut nurmikolla maaten, kun syksy oli vielä puhkeamassa...
En unohda Mariaa, joka ennusti kädestäni. En Riinaa, Pirjoa, Emmaa... Nauran muistoille piilotetusta päärynästä ja tv-tilassa tai tupakkakopissa käydyistä juttelutuokioista. Tai kesäkurpitsoista, jotka jäivät lähtiessäni katsomaan televisiota.
Enkä varsinkaan unohda Lassen sanoja: "Tämä on kuin juna-asema. Täällä me vain odotamme sitä oikeaa junaa, jonka kyytiin sitten hyppäämme, ja joka vie meidät takaisin tuonne siviiliin elämään."
Hyppäsin omaan junaani aikaisemmin kun olin halunnut, mutta voin vain hymyillä ja toivoa, että se oli oikea juna.
"It's kind of a funny story" on koskettanut ja herättänyt ajatuksia. Käsittelee samoja asioita ja on oikein ihana elokuva.
~ ~ xoxo, Thhia
Jokainen meistä kulkee omaa elämäsä polkua. Joskus polku on kovinkin kivikkoinen ja tapahtumia on vaikea ymmärtää. Uskoa siihen, että valitsemasi juna kulkee oikeaan suuntaan!
VastaaPoista:) Kyllä, näin on! Kiitos kovasti<3
VastaaPoistaherääminen ja asioiden ymmärtäminen on hienointa mitä voi elämänsä aikana kokea. kaikki tuollaiset prosessit kasvattaa. tekee meistä vahvempia yksilöitä. toiset antavat asioiden päästä lähelle ja oppivat omasta käytöksestään, elämästään, virheistään ja myöskin onnistumisistaan. toiset taas eivät. säälin niitä ihmisiä, koska he eivät tule koskaan kasvamaan, ymmärtämään muita, eivätkä varsinkaan itseään. eivätkä kaikki edes halua kasvaa. pinnallinen ympäristö tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta, kuin asioiden syvä mietiskely, ongelmien ratkominen, vastuun ottaminen. olen ylpeä susta että oot pystynyt käsittelemään elämäsi. että olet noussut vaikka olet ollut maassa. ja että olet ymmärtänyt sen että kaikesta ei aina tarvitse selviytyä yksin. <3
VastaaPoista