Makaatko sinä naulan päällä?

Maanantai

Keskiviikko

Mulla on aivot ihan puhki. Mä en oo pystyny blogaamaan juuri siitä syystä, että aivot ampuu ylikierroksilla. Liikaa mietittävää, koko ajan miettimisen aiheita tulee lisää.
Ainoa miellyttävä keino purkaa ylimääräistä tohinaa päässä on huitoa bodycombatissa -tai nukkua.

Päivät matelee ja oon tuntenut olevani hukassa. En kerta kaikkiaan muista tai tiedä, mitä haluaisin.
Ainoa mitä tiedän, on se mitä EN halua... En haluaisi elää tukien varassa, olla huumeveikon tyttöystävä enkä käydä töissä minimipalkalla (vaikkei sekään itse asiassa aina kuulosta pahalta enää, riippuu työstä...).
Ja joka tuutista tulee samaa "pitäisi tehdä jotain".
Ja niin pitäisikin.

Kaikki me ollaan huomattu, että meillä ihmisillä on tapana pysyä tilanteissa, vaikka ne olisivat hankaliakin. U know; maksaa laskut, säilyttää sopu, välttää epäonnistumisia... Siksi sinnitellään ihmissuhteissa, työpaikoissa tai ylipäätään olosuhteissa, jotka eivät oikeasti palvele meitä.
Mutta sitten kun joku näistä menee pieleen, tämä "plan A", sitä tuntee ittensä häviäjäksi ja torjutuksi.
Esim. Kun itselläni loppui hiljattain parisuhde ja sitä paljon aikaisemmin entinen työ, minä tunsin näin.
En ollut onnellinen, mutta silti hajosin kun tiet erkanivat.
Aika jännää, vai mitä?
Mulla tosin on lähes aina ollut huono tapa saavuttaa mieluummin muiden hyväksyntä, kuin oma onni. Varmaan monella muullakin. Mutta asiaan on helpompi tehdä muutos, kun sen tiedostaa.
Ei teiden erkaneminen, edes vastentahtoinen, ole hyljätyksi tulemista, vaan vapautumista. Silloin siis, kun plan A ei oikeasti täytä ensisijaista tavoitetta: olla onnellinen ja ehyt.


No miksi mä sepitän tällästä soopaa?
Siksi, kun kuulin tarinan koirasta. Oli muuan mies, joka käveli erään talon ohi, ja näki kuistilla vanhan pariskunnan istumassa omissa keinutuoleissaan ja heidän välissään koiran. Koira makasi lattialla ja murisi aivan kuin olisi tuskissaan. Mies ihmetteli tätä. 
Sama toistui seuraavana päivänä ja miehen kummastui vaan suureni. Hän päätti, että jos sama asia toistuisi vielä uudestaan, hän puuttuisi asiaan. 
Harmikseen hän kolmantena päivänä havaitsi taas koiran säälivästi ulisevan, samassa paikassaan rouvan ja herran keinutuolien välissä. Päättäväisenä mies käveli kuistin portaille. 
"Anteeksi rouva", hän sanoi. "Mikä koiraanne vaivaa?" 
"Koiraako vai? Se makaa naulan päällä", nainen vastasi.
Mies hämmästyi ja kysyi "Miksi se ei siirry, jos sitä sattuu?"
Vanha rouva hymyili lempeästi.
"Ystävä hyvä, naula tekee niin kipeää että koira valittaa, muttei niin kipeää että se viitsisi nousta."

Toi tarina jotenkin kolahti. Tunnistin koirasta itseni. En pelkästään nyt, vaan menneisyydestäni.
Entäpä sinä? Valitatko elämäntilannettasi tekemättä mitään sen korjaamiseksi?
Petätkö itseäsi uskottolemalla, että olet tarttunut toimeen, mutta todellisuudessa vain kulutat energiaasi ja aikaasi vatvomalla sitä itseksesi ja muille?
Jokaisella meillä on oma naula. Oli se sitten parisuhde, työpaikka, koulu, mielenterveys, itsetunto, paino... En edes tiedä.
Jonkun ajan kuluttua omaan kurjuuteen melkein tottuu. Hyväksymme kohtalomme, ja epämukavuudesta tuleekin oma mukavuusvyohyke. Niin sekavalta kuin se kuulostaakin. Siitä pääsee oikeastaan yli ja eteenpäin vasta, kun myöntää itselleen, että on juuttunut paikoilleen.
Kipu ja epämukavuus ovat viestejä omalle itsellemme, jotka kehottavat katsomaan kurssia uudelleen.
Miksi valitat, muttet liikahda aloiltasi?

Kysypä itseltäsi: "Mitä haluan? Mikä tekisi minut onnelliseksi? Millaisen lapsenaskeleen voisin ottaa tänään kulkeakseni siihen suuntaan? Mitä pelkään tapahtuvan, jos otan tuon askeleen?"
Tälläinen itsetajunta on vahva vasta-aine tuhoisille tottumuksille.
Siitä vaan pitäisi päästä tekoihin...?
Pienin askelin, pikkuhiljaa?

Olet oman elämäsi pääsuunnittelija. On sinun tehtäväsi suunnitella sellainen elämä, kuin haluat.

Nyt Tiia, äkkiä jarrua pohjaan ja ratti siihen suuntaan, minne oikeasti halajat!  
Näihin aatoksiin. Lisää sitten, kun oivallan enemmän.

xoxo, Thhia