Do I look okay -yet?

Viime aikoina, enkä tarkoita pelkästään vain koko elinikääni, vain ihan oikeasti viime aikoina, olen miettinyt ihmisen omaa suhdetta itseensä.
En edes lupaa mitään kovin järkevää tekstiä, mutta ajattelin tämän olevan hyvä aihe avautua jopa blogiin. Sillä tiedän tämän koskettavan lähes jokaista -ja erityisesti läheisiäni sekä tuttavia.

Jos minulta kysytään, ainakin yksi avaimista monilukolliseen onneen lähtee siitä, mitä itseään kohtaan tuntee. Ja jos meiltä kaikilta kysytään, löytyy ainakin pari(sataa) asiaa, joiden täytyisi muuttua, ennen kuin itsensä kelpuuttaisi.
Kysynkin sitten seuraavaksi -kelpuuttaisi mihin?
Mikä meidät saa ajattelemaan, ettemme ole tarpeeksi hyviä? Tarpeeksi hyviä uimarantakauteen, uuteen työhön, tarpeeksi hyviä uudelle kumppanille tai edes baarin tanssilattialle?

Kuinka surulliseksi tulenkaan, kun 13-vuotias tyttö kieltäytyy vaaleasta leivästä, tai kysyy "kummassa on enemmän kaloreita: weetabixissä vai riisimuroissa?" .    
 !!!!
Periaatteessa voisin haljeta ylpeydestä, että hän ajattelee terveyttään, mutta c'mon, onko tuo kaikki aivotyöskentely täysin tarpeellista? Edes itseltäni?
vastaus: syö kumpaa tekee mieli.
Vaikka pudottaisit painoa, säilytä taito nauttia elämästäsi. Dieettisi ei kestä ikuisesti. (toivon mukaan)

Pahalta tuntuu myös tieto siitä, kuinka moni nuori tyttö, minulle läheinen, kamppailee itsensä kanssa. Koska olen käynyt läpi saman.
Muiden sanat satuttavat ja jättävät arpia. Muotilehtien kuvat ja MTV näyttävät esimerkkiä siitä, miltä kuuluisi näyttää ja miten kuuluisi olla.
LOPETTAKAA JO!!

Tässä kunnon reality-check. Minä ja mun best-buddy Gisele Bundchen. 180 cm vs. 157 cm.  Ja painetaan varmaan saman verran. Miksi tavoittelisin moisia nukenjalkoja, kun en tule koskaan saamaan niitä? Eikä mitään itsesääli-ruikutusta vaan ihan totuus. Ja miksi edes itkisin? Vaatiiko KUKAAN minulta, siis ihan oikeasti, täyttämään Giselen mittoja tai poskipäitä?     EI.

Siinähän se. Vaikka ulkonäköpaineet lähtevät suurimmalta osin mediasta yms, minusta tuntuu, että ankarin kriitikko elämässä on ihminen itse.
Miksi on niin vaikeaa olla armollinen?
Esimerkkinä: Jos paras ystäväsi on "dieetillä" (katsotaanpa totuutta silmiin, me kaikki naiset olemme aina sen parin kilon dieetillä),  ja hänen tekisi ihan hirveästi mieli irtokarkkeja.
Itse vastaisin parhaalle ystävälleni että "Anna mennä, kaataako se maailman?"
Siksi siis vastaan niin myös itselleni.
Sinä olet, tai ainakin sinun pitäisi olla, itsesi paras ystävä. 
Kauan siinä meni tajuta, mutta oivallukseni jälkeen olen voinut paljon paremmin.

Elämässäsi ihmisiä tulee ja menee, mutta vain sinä pysyt varmasti itsesi kanssa läpi elämän. Joten olisi ihanteellista tutustua itseesi ja luoda BFF-suhde. Nyt heti! 

Jennifer Lopez, maailman kauneimmaksi listattu nainen

Ja minä. Ei niin klassisen kaunis tai couture-supermalli. Ihan vaan Tiia. Ja silti söpö.

 Tiedän että se kuulostaa kliseiseltä, mutta ihminen on kaunis omine pienine virheineen.
Minulla ei tule koskaan olemaan täydellistä ihoa, luonnollista päivetystä, korkeita poskipäitä tai kävellessä kolisevia luujalkoja (omani muistuttavat hieman muumin jalkoja :) ).
Sen sijaan pidän romanttisen kalpeasta ihostani, vihreistä silmistäni ja solisluistani.
Ja vaikka olen niin lyhyt, että tarvitsen korokkeen saadakseni huivin hattuhyllyltä, so what?
Lastenosastolta löytyy halpoja vaatteita.

Menkää te myös itseenne, etsikää omat virheenne ja kauniit piirteenne. Olet ainutlaatuinen ja moni näkee sinut selkeämmin kuin sinä itse -aivan älyttömän kauniina juuri tuollaisena!
Ja mikä tärkeintä: sallitaan meidän kaikkien olla juuri tälläisiä.
En kestä toisten ulkonäön haukkumista ja tuomitsemista. Oletko itse täydellinen? Aivan niin. Haista paska.

 Kiitos niille jotka löysivät aikaa lukea ja vaikka jopa pohtia samaa asiaa kuin minä. :)

Kisses, Thhia <3